Tiina Kontisen väitöskirjan aihe on Learning challenges of NGOs in development. Co–operation of Finnish NGOs in Morogoro, Tanzania. Helsinki: Helsinki University Press.
Tiina Kontisen tutkimismateriaalina oli muun muassa Viittakiven tuen toiminta, erityisesti työleirillä Kambalan kylässä Tansaniassa. Kylään rakennettiin yhteistyössä kyläläisten ja suomalaisten kanssa terveyskeskus.
Viittakiven tuki oli Uhusianon jäsenjärjestö vuosina 1990–2002. Vuonna 2002 Viittakiven tuen terveyskeskusten rakentamisprojekti evaluoitiin eikä Viittakiven tuki sen jälkeen etsinyt uutta projektia.
Minä ja kansalaisjärjestöt – 20 vuotta yhteistä taivalta
Muistatteko missä olit kun kuulit prinsessa Dianan kuolemasta? Itse olin Viittakiven opistolla Uhusianon seminaarissa. Seminaari kuului joka kesäisiin rutiineihini 1990-luvun puolivälistä ainakin vuosikymmenen ajan. Osallistuin seminaareihin ensin Suomi-Tansania seuran sihteerinä, sitten tutkimusaineistoa keräävänä väitöskirjatutkijana, myöhemmin Kepan koulutussuunnittelijana, ja sitten taas akateemisena tutkijana. Uhusiano ja sen jäsenjärjestöt olivat tärkeä osa omaa kasvuani itsenäiseksi tutkijaksi. Väitöskirjatutkijalle kirjallisuus antoi viimehetkistä tietoa kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötä koskevasta tutkimuksesta, kun taas Uhusianon, sen jäsenjärjestöt, ja ennen kaikkea ihmiset sekä suomalaisissa järjestöissä että kumppanijärjestöissä Tansaniassa antoivat ensikäden kokemusta vapaaehtoistyöhön pohjautuvien järjestöjen arkipäivästä iloineen ja haasteineen. Kohtasin lukuisia motivoituneita järjestöaktiiveja, joille ihmisten hyvinvointi jossakin päin Tansaniaa oli sydämen asia. Tehdessäni kenttätyötä Morogorossa, suomalaiset monitorointimatkalaiset tulivat tutuksi. Samalla sain tutustua kumppanijärjestöjen toimijoiden arkipäivään – usein vapaaehtoispohjalta työtä tekevät aktiivit tasapainottelivat oman virkatyönsä ja järjestötyön vaatimusten välillä.
Väitöskirjani valmistui lopulta vuonna 2007, jolloin olin jo siirtynyt Kepan palvelukseen. Kepan kautta sain tehdä töitä suomalaisen kansalaisjärjestökentän kanssa laajasti. Uhusiano ja sen jäsenjärjestöt vaihtuivat näkökulmastani tutkimuskohteista asiakkaiksi, joille tarjottiin järjestöjen kehittämistä ja muita koulutuspalveluita. Uhusiano oli yksi rohkeista suomalaisjärjestöistä, jotka antoivat tansanialaisten asiantuntijoiden tehdä itsestään järjestöanalyysin. Kolme vuotta Kepassa antoivat laajan näkökulman suomalaiseen kansalaisjärjestökenttään ja sen haasteisiin. Vaikka palasin yliopistolle – ensin Helsinkiin ja siten Jyväskylään – tutkimus- ja opetustehtäviin, jatkui tiivis yhteistyö järjestöjen kanssa. Erilaisten tutkimusrahoitusten avulla tutkimuskumppaneina on ollut esimerkiksi Solidaarisuus, Suomen World Vision, ja Kirkon Ulkomaanapu. Tutkimuksellisesti nämä järjestöt ovat tarjonneet näkymän ammatillisten järjestöjen maailmaan.
1990-luvun puolivälin ja vuoden 2016 väliin mahtuu satoja kohtaamisia kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen kanssa. Näinä vuosina olen haastatellut lähes kahtasataa järjestöaktiivia niin Suomesta kuin kumppanimaista; Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Vuosiin mahtuu myös arviolta sata seminaaria, koulutusta tai workshoppia Suomessa ja maailmalla, joissakin osallistujan, joissakin kouluttajan tai puhujan roolissa. Tuhansia tunteja kirjallisuutta, aineiston analyysia, ja eri tyyppisten raporttien kirjoittamista. Satoja tunteja luentoja, seminaareja, ja järjestöaiheisten gradujen ja väitöskirjojen ohjaamista. Aloittelevasta väitöskirjatutkijasta on tullut aloitteleva Akatemiatutkija, jolla vihdoin ja viimein on aikaa ja rahoitusta, ensimmäistä kertaa väitöskirjatutkimuksen jälkeen, tehdä kenttätyötä Tansaniassa paikallisten tutkimuskumppaneiden kanssa. Nyt on myös hyvä kohta arvioida sitä, miten kansalaisjärjestöjen työ on näinä vuosina muuttunut, ja mihin ollaan menossa.
Muutoksia 1990-luvulla: Kansalaisjärjestöt ihmelääkkeenä
1990-lukua on kutsuttu kansainvälisessä kehitysyhteistyössä yhdistysten ja järjestöjen vuosikymmeneksi. Kansainvälisessä kehitysyhteistyössä kansalaisyhteiskunnan tukeminen nousi keskeiseksi tavoitteeksi, osittain sen vuoksi, että rahoittajayhteisö oli pettynyt kehitysmaiden valtioiden kykyyn edesauttaa kansalaistensa hyvinvointia, osittain silloiset yhteiskunnalliset muutokset Itä-Euroopassa inspiroivat näkemään kansalaisyhteiskunnan vaikutusvallan autoritäärisen hallinnon muutoksessa. Kansalaisyhteiskunta ja sen tukeminen sopi myös sekä valtion roolin pienentämistä, yksilön vapautta ja markkinataloutta ajavan että kollektiivista toimijuutta ja markkinataloutta vastustavan poliittisen agendan sisälle.
Kansalaisyhteiskuntaa pidettiin tilana, jossa kehitystä voidaan saada aikaan ruohonjuuritasolta ylöspäin. Pidettiin lähes itsestään selvänä, että kansalaisyhteiskunnan kautta toteutettavat kehitysponnistukset olisivat lähempänä tavallisten ihmisten tarpeita ja toiveita, kansalaisyhteiskunta voi tarjota palveluita siellä mihin ei valtion palveluita riitä, kansalaisyhteiskunta toimii osallistavasti, ja pystyy voimaistamaan yhteiskunnan laitamille jääneitä ryhmiä.
‘Kansalaisyhteiskunnan’ tukeminen tarkoitti käytännössä usein kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön rahoittamista. Kansalaisjärjestöjen kautta kanavoitu kehitysapu lisääntyi, ja poliittinen tavoite paikallisen kansalaisyhteiskunnan tukemisesta tarkoitti paikallisten, rekisteröityneiden kansalaisjärjestöjen kanssa tehtävien projektien rahoittamista. Ongelma kuitenkin monissa maissa, Tansania mukaan lukien, että tällaisia järjestöjä ei ollut suuria määriä. Kansainvälinen käsite ‘NGO’ oli useissa maissa vieras, ja erilaisia kansalaisyhteiskunnan kokonaisuuksia, kuten yhdistyksiä ja säätiöitä saattoi säädellä siirtomaavallan aikainen lainsäädäntö.
Valtioiden oma poliittinen kulttuuri vaikutti kansalaisten mahdollisuuksiin organisoitua ja perustaa järjestöjä. Esimerkiksi Tansaniassa yksipuoluejärjestelmä loppui 1990-luvun puolivälissä. Sen aikana kansalaisyhteiskunnan järjestäytymisen oli ajateltu tapahtuvan puolueen hallitsemien niin kutsuttujen massajärjestöjen kautta. Valtioiden sisäisen politiikan monimuotoistuminen ja kansalaisjärjestöille tarjottava kansainvälinen kehitysrahoitus yhdessä johtivat siihen, että kansalaisjärjestöjä – NGOita – alkoi ilmestyä ”kuin sieniä sateella”. Kansalaisjärjestöjen määrä kasvoi voimakkaasti myös Tansaniassa, ja 2000-luvun alkupuolella oli jo voimassa uusi NGO-laki, joka sääteli järjestöjen rekisteröintiä ja toimintaa.
Kansainvälinen kehityspolitiikka vaikutti myös Uhusianon jäsenjärjestöjen toimintaan ulkoasiainministeriön rahoituksen kautta. Suomalaisten kansalaisjärjestöjen toiminta kehitysmaissa oli alkanut jo vuosikymmeniä ennen 1990-luvun kansalaisjärjestöbuumia, ja myös Uhuasianon jäsenjärjestöt olivat olleet jo pitkään aktiivisia. Itse asiassa, voidaan ajatella että suomalaisen kansalaisjärjestökehitysyhteistyön juuret ovat lähetystyössä, jonka yhteydessä järjestettiin myös koulutus- ja terveydenhuoltopalveluita, ja totuttiin olemaan tavallisen kansan parissa. 1960–70-luvuilla kansainvälinen solidaarisuus- ja kolmannen maailman liikkeet vaikuttivat myös suomalaisiin järjestöihin, ja kansanliikkeitä eri puolilla maailmaa tuettiin mielenosoituksin ja tavara- ja rahalahjoituksin. Kehitysmaakauppoja alettiin perustaa, ja osa Uhusianon jäsenjärjestöjenkin toiminnasta on lähtenyt aktiivisesta kehitysmaakauppatoiminnasta.
Uhusianon jäsenjärjestöjen toiminnan alkuvaiheessa tärkeintä olivat henkilökohtaiset suhteet suomalaisten ja tansanialaisten välillä. Kohtaamiset eivät tapahtuneet pääkaupungin hotelleissa, vaan kaukaisissa kylissä, kaupungeissa, ja kodeissa. Tushikamane-koulutuskeskus Morogoroon oli yksi suurimmista ponnistuksista, ja sen vierasmajasta kehkeytyi yksi tärkeimmistä tapaamispaikoista. Kohtaamisissa syntyi ideoita erilaisista auttamisen tarpeista ja niiden perusteella tehtiin hankeideoita. Hankekumppaneina oli viranomaisia, seurakuntia, kyliä, kouluja ja erilaisia ryhmiä. Kansalaisyhteiskunnan tukemispolitiikan myötä myös Suomen ulkoasiainministeriö kehotti tekemään yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa. Järjestöjä syntyi Morogoroonkin, niin suomalaisten myötävaikutuksella kuin ilman, runsaasti. Kenttätyöni aikana muistan, kuinka monet koulutetut tansanialaiset kyselivät toisiltaan, ”joko sinulla on oma NGO”, ja pohtivat sellaisen perustamisen järkevyyttä. Järjestöjen perustamisen myötä syntyi myös tarve niiden toimintakyvyn vahvistamiselle, ja moni hanke painottuikin järjestötoiminnan kehittämiseen.
Kansalaisyhteiskunnan vakiintuminen
2000-luvulle tultaessa kansalaisjärjestöt olivat vakiinnuttaneet paikkansa kehitysyhteistyössä. Isot kansainväliset järjestöt, kuten Oxfam tai CARE, jotka olivat toimineet jo ennen varsinaista kansalaisjärjestöbuumia, kasvattivat toimintaansa ja pyrkivät yhä enemmän tukemaan paikallisia kansalaisyhteiskuntia. Kansalaisjärjestöt – niin Tansaniassa kuin muuallakin – perustivat erilaisia kattojärjestöjä, verkostoja ja foorumeita, ja saivat yhä enemmän tilaa yhteiskunnassa. Perinteisen palvelujen tarjonnan – esimerkiksi koulujen, orpokotien, terveysasemien tai kaivojen rakentamisen – rinnalla kansalaisjärjestöt toteuttivat yhä enemmän erilaista vaikuttamistoimintaa.
Aluksi, usein avunantajamaiden vaatimuksesta, järjestöjä kutsuttiin antamaan mielipiteensä valtioiden kehityspolitiikasta, tai politiikasta, joka liittyi yksittäisten järjestöjen erityisosaamisalueeseen. Järjestöt itse olivat myös aloitteellisia kansalaisten aktivoimisessa. Sosiaalinen tilivelvollisuus – käsite otettiin käyttöön järjestöissä ympäri maailmaa, ja kansalaisia rohkaistiin vaatimaan esimerkiksi budjettien läpinäkyvyyttä. Ihmisoikeusperustainen lähestymistapa tuli yhä keskeisemmäksi, ja oikeuksien toteuttamisen vaatiminen – yksittäisen tarpeiden tyydyttämisen sijaan – tuli yhä enemmän järjestöjen työn lähtökohdaksi. Muutos ei kuitenkaan ollut helppo, ja monet valtiot ovatkin pyrkineet yhä enemmän rajoittamaan kansalaisjärjestöjen toimintaa ja niiden ulkomaisilta saatavaa rahoitusta. Kansalaisyhteiskunta ‘vallan vahtikoirana’ ei ole toivottava rooli autoritaaristen hallintomallien näkökulmasta. Myös Tansaniassa valtionhallinto on ollut herkkä kansalaisyhteiskunnan esittämälle kritiikille, ja joidenkin järjestöjen toimivaltaa on ajoittain rajoitettu.
Samalla kuin kansalaisyhteiskunnan tila on kaventunut monissa kohdemaissa, on myös kansainvälisen yhteisön usko kansalaisjärjestöjen voimaan laantunut. Kansalaisjärjestöjen työtä on kritisoitu siitä, että se tapahtuu saarekkeissa, eikä pysty edesauttamaan laajempaa kehitystä. Kansalaisjärjestöt on usein nähty myös keskiluokan eliittien etujen ajajina, ja työllistymiskanavien tarjoajana. On huomattu, että kansalaisjärjestöt eivät välttämättä toimi valtionhallintoa osallistavammin, ja että järjestöjen sisäisessä demokratiassa on usein ongelmia. ‘Minun oma NGOni’ (My own NGO), on termi joka kuvaa tilannetta, jossa järjestön johtaja ei vaihdu vaan pysyy samana vuodesta toiseen. Kasvanut rahoitus toi mukanaan myös pöytälaatikkojärjestöjen ongelman – järjestöt tekevät hienoja projektisuunnitelmia ja saavat rahoitusta, mutta suunniteltua toimintaa ei ole aikomustakaan toteuttaa.
Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyössä erilaisten dokumenttien – suunnitelmien, monitorointiraporttien ja arviointien- tuottamisesta on tullut yhä tärkeämpää. Kehitysyhteistyön hankehallinto vaatii omanlaistaan asiantuntemusta, ja siitä on tullut lähes oma ammattikenttänsä. Kansalaisjärjestöjä vaaditaan yhä tarkemmin mittaamaan ja dokumentoimaan työnsä tulokset. Tämä on johtanut siihen, että monet motivoituneet, tuloksellista työtä omassa ympäristössään tekevät järjestöt jäävät ulos kansainvälisestä rahoituksesta. Ilman hankejargonin ja englannin kielen osaamista on lähes mahdoton saada ulkopuolisia kumppaneita ja rahoitusta.
Onko ulkopuolinen rahoitus sitten hyvä vai huono asia? Yksiselitteistä vastausta on mahdoton antaa. Kehitysyhteistyön rahoitussuhteisiin liittyy paljon ongelmia, ja usein päädytään toteuttamaan rahoittajajärjestön tavoitteita ja prioriteetteja. Projektiluonteinen työ johtaa siihen, että resursseja on verrattain paljon käytössä lyhyelle ajalle, mutta toimintojen vakiinnuttamisesta ja kestävyydestä yksittäisen hankkeen jälkeen ei ole takeita. Monet hankkeet päättyvätkin alkuinnostuksen jälkeen pettymykseen ja toimintojen alasajoon, sekä erilaisiin, jopa henkilökohtaisiin riippuvuussuhteisiin rahoittajajärjestöstä. Toisaalta, on esimerkkejä siitä, miten ulkopuolinen rahoitus on edesauttanut toiminnan aloittamista, ja saanut paljon tuloksia aikaan. Kysymys siitä, voivatko järjestöt toimia ja millä volyymilla ilman ulkopuolista rahoitusta, tuli se sitten ulkomaisilta kumppaneilta tai ministeriöltä, on yhtä akuutti niin Suomessa kuin kumppanimaissakin.
Uudet tuulet – Kohti yritysyhteistyön aikaa
Vuosi 2015 toi uusia tuulia – tai myrskyjä suomalaiseen kansalaisjärjestökehitysyhteistyöhön. Itse olin juuri ennen eduskuntavaaleja ison suomalaisen järjestön globaalien työntekijöiden kokouksessa Kampalassa, jossa, silloin vielä hienoisen optimismin vallitessa, maalailtiin uhkakuvia mahdollisen uuden kriittisestä linjasta. Vaalien jälkeen linja muuttuikin – ainakin määrärahojen määrän ja suuntautumisen suhteen. Isoimmilta kumppanijärjestöiltä leikattiin noin 40 % avustuksesta, ja hanketukihakemuskierros laitettiin jäihin. Tämä oli iso isku pienten järjestöjen kehitysyhteistyötoiminnalle, jonka ministeriön hanketuki on pitkälti mahdollistanut.
Varoja suunnattiin yrityksille, ja myös monet kansalaisjärjestöt lähtivät aktiivisesti etsimään yritysyhteistyötä. Suomalainen kansalaisjärjestökenttä on perinteisesti toiminut aika pitkälti julkisen rahoituksen voimin, eikä meille ole kehittynyt joidenkin muiden Euroopan maiden ja USA:n lahjoituskulttuuria, jossa yksityisten ihmisten lahjoitukset muodostavat merkittävän osan järjestöjen rahoituksesta. Järjestöt pyrkivät toki lisäämään myös yksittäisten kuukausilahjoittajien määrää, sekä tehostamaan vaikkapa kummilapsitoimintaa. Yrityksistä haetaan kumppaneita usein räätälöityihin projekteihin, joiden sisältö jollakin tavalla tukee myös yrityksen liiketoimintaa. Yritysten ja järjestöjen yhteistyön haasteena on kahden toimintalogiikan yhdistäminen. Miten yhdistää voiton tavoittelu ja sosiaalisen muutoksen tavoitteet? Miten sopivat yhteen uusien asiakkaiden hankinta ja köyhyyden vähentäminen? Miten voidaan mitata yhteismitattomien tavoitteiden toteutumista?
Osalla järjestöistä on jo pitkät perinteet yhteistyöstä yritysten kanssa, ja ne ovat aktiivisesti lähteneet kehittämään uusia yhteistyömuotoja. Järjestöissä on eri maiden olosuhteiden tuntemusta, jota yritysten uusissa avauksissa tarvitaan, ja ne saattavat olla tarpeeksi voimakkaita pitämään kiinni omista tavoitteistaan ja arvoistaan. Pienempien järjestöjen on vaikeampi lähteä mukaan uusiin toimintamalleihin. Ne eivät pysty tarjoamaan laajoja globaaleja verkostoja tai kymmeniä tuhansia hyödynsaajia. Vapaaehtoisten toimijoiden asiantuntemus ei myöskään usein kata tiettyä paikallista toimintaympäristöä laajempaa kuvaa maiden yhteiskunnallisista, lainsäädännöllisistä, tai taloudellisista toimintaolosuhteista.
Pienten, vapaaehtoisjärjestöjen kehitysyhteistyötoiminnan tarpeellisuudesta ja oikeutuksesta on keskusteltu vuosikymmeniä. Itse olin Kepassa töissä ollessani mukana toimittamassa kirjaa Vapaaehtoisuus kehitysyhteistyössä, jossa myös Uhuasianon jäsenjärjestöjen aktiiviset toimijat, Toini Niskanen ja Harri Kivelä kertovat tarinansa vapaaehtoisesta kehitysyhteistyöstä. Pienten järjestöjen kehitysyhteistyö ei saavuta isoja tuloksia nopeasti. Sen vaikutukset ovat paikallisia, näkyvät yksittäisten ihmisten elämän muutoksissa ja mahdollisuuksien kasvussa. Vapaaehtoinen kehitysyhteistyö tarjoaa suomalaisille mahdollisuuksia tutustua uusiin kulttuureihin, ja oppia erilaisia ajattelutapoja. Samalla se mahdollistaa kohdemaiden ihmisten kohtaamisen muiden eurooppalaisten kuin ‘kehitysyhteistyön ammattilaisten’ kanssa. Uhusianokin on kasvattanut monipuolisia ammattilaisia, niin kehitysyhteistyöhön kuin muillekin ammatillisille kentille. Uhusianon toiminnan kautta on syntynyt monia uusia ihmissuhteita iloineen ja murheineen. Ja ainakin yksi väitöskirja.
Katso myös:
Hakkarainen, O., & Kontinen, T. (2007) Kansalaisyhteiskunta – ihmelääkkeestä uusiin mahdollisuuksiin. Teoksessa: Koponen, J. & al. (toim.), Kehitysmaatutkimus: johdatus perusteisiin. Helsinki: Gaudeamus.
Kontinen, T. (2011) Tansanian kansalaisyhteiskuntaa rakentamassa. Teoksessa: A. Teppo (toim.), Afrikan aika: Näkökulmia Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Helsinki: Gaudeamus