1980–1985
Reijo ja Raija Salonen asuivat ja työskentelivät 80-luvun alussa Morojorossa, joka oli vielä tuolloin vain pieni kaupunki Uluguru vuorten kupeessa, noin 200 km Dar es Salaamista länteen. Reijo oli Finnidan palveluksessa ja luennoi IDM:n Mzumben johtajakoulutuslaitoksessa. Raija oli kotirouva, idealisti ja todellinen humanisti, joka otti elämäntehtäväkseen auttaa Morogoron orpoja ja antoi heille mahdollisuuden itsensä kouluttamiseen ja kehittämiseen.
Alkuinnostuksen jälkeen pariskunnalle tuli selväksi, että ihmisten auttaminen oli kovaa työtä ja se helposti imi kaiken ylimääräisen energian ja ajan. Seurauksena oli, että Suomen vierailujen aikana he aktiivisesti hakivat muita samanhenkisiä ihmisiä ympäri maata, jotka voisivat tulla avuksi tässä vaikeassa tehtävässä. Varhainen verkostoituminen oli siis lähtenyt käyntiin.
Reijo Salonen oli suunnitellut uuden ammattikoulun rakentamista Morogoroon ja Raija Salonen oli saanut valittua ryhmän nuoria, jotka lähetettiin Suomeen koulutukseen. Koululle saatiin katolisen kirkon tarjoama tontti Kilakalasta. Koulukeskuksen nimeksi tuli Tushikamane. Projektia toteuttamaan lähti Iisalmen Nuorison Tuki ry/ Kehypaja, joka haki hankkeelle rahoitusta valtiolta. Myönteinen rahoituspäätös pani monet pyörät liikkeelle ja projekti lähti liikkeelle 1986.
1986–1996
Kehypaja oli ja on tosi aktiivinen toimija Suomessa ja pian sai yhdistettyä Salosten löytämät järjestöt ja yksilöt tekemään Tushikamane Centeristä totta. Mukana olivat useat kehitysmaajärjestöt Vaasasta, Vammalasta, Äetsän seudulta ja yksilöitä esimerkiksi Jyväskylästä ja Kuopiosta. Uudet toimijat hakivat uusia kontakteja ja kumppaneita. Vaasasta ja Morogorosta tuli ystävyyskaupunkeja. Hombozan kylään kiipesivät toimeliaat mamat Vammalasta ja Äetsän seudulta. Vaasa tuki lääninsairaalan kehittämistä ja esimerkiksi sairaanhoitajien jatkuvaa koulutusta. Åbo Akademi tarjosi opettajille korkeakoulutusta ja mahdollisuutta kehittää itseään. Vaasalaiset opettajat tukivat Morogoron peruskoulutuksen kehitystä ja erityinen huomio annettiin vammaisten koulutusmahdollisuuksiin. Setlementtiliike, Viittakiven tuki ja Msingin ystävyysseura korjasi kyläkouluja ja rakensi terveysasemia syrjäseuduilla. Toini Niskanen avusti orpoja omilla rahoillaan.
Tushikamanesta tuli suomalaisten keskus Morogorossa. Projekti eteni vauhdikkaasti ja Suomeen lähetetyt nuoret palasivat yksi toisen jälkeen takaisin Morogoroon. Ajatuksena oli, että Tushikamanen nuorisokeskuksesta tulisi tulevaisuuden työmaa useimmille Suomesta palanneille tansanialaisopiskelijoille. Tarkoituksena oli, että kyseiset nuoret ottavat vastuun keskuksen johtamisesta ja pyörittämisestä.
Toisin kuitenkin kävi. Katolinen kirkko piti narut tiukasti käsissään ja monet koulutetuista nuorista sai lähteä hakemaan töitä muualta. Lopulta vuonna 1996 Tushikamane Centre luovutettiin värikkäitten vaiheiden jälkeen katoliselle kirkolle. Luovutusta todistamassa oli muun muassa sen aikainen suurlähettiläs, Ilari Rantakari.
Ensimmäiset kymmenen vuotta meni siis vauhdilla. Henkilökohtaisia suhteita syntyi. Opittiin paljon paikallisesta elämäntavasta Morogorossa. Rahaa siirrettiin säkeissä ja innokkaita suomalaisia sisupusseja oli rakentamassa tansanialaista maaseutua. Jorma Reinimaa ja Terttu Olin setlementtiliikkeestä etunenässä. Harri Kivelä ja Kirsi Laine vetivät vaasalaisten rekeä sitkeästi eteenpäin. Heli Pimenoff ja joukko Vammalan ja Äetsän seudun kehitysmaa- aktivisteja olivat Salosten jalanjäljillä. Innostusta riitti. Oltiin luomassa jotain uutta ja ihmeellistä. Luotettiin ‘lonksaus-teoriaan’ ja ‘mutu’ -tuntumaan.
Suurin osa projekteista oli pieniä ja hyödynsaajina useimmiten läheiseksi tulleet ystävät. Autettiin huonommassa asemassa olevia ja saatiin myös joitain tuloksiakin. Kilakalaan nousi Tushikamane, Hombozaan saatiin klinikka, Kambalan maasaikylän terveysasema valmistui, useita kouluja korjattiin. Ensimmäiset oppilaat Morogoron opettajakoulutuslaitokselta valmistui Åbo Akademian kautta. Elina Puhto aloitti sanakirjan suunnittelun. Mvomeroon nousi uusi koulu. Tushikamanen ammattikoulusta alkoi valmistua puuseppiä, mekaanikkoja ja muita fundeja. Lääninsairaalan henkilökuntaa koulutettiin jatkuvan koulutuksen ajatuksella ja päähuomio oli sairaanhoitajien tietojen lisäys ja myöhemmin myös hammashuolto.
1997–2002
Koordinaatio kuitenkin puuttui. Tuli oikeusjuttuja, konflikteja viranomaisten kanssa ja monenlaisia väärinymmärryksiä suomalaisten ja tansanialaisten välillä. Leena ja Pertti Seppänen tekivät aloitteen Uhusiano ry:n perustamiseksi koordinoimaan suomalaisten järjestöjen työtä Morogorossa. Uhusianon toiminta-ajatuksena oli koordinoida ja kouluttaa jäseniään, jotta he pystyisivät paremmin huomioimaan tansanialaiset tarpeet ja kulttuurin sekä välttämään päällekkäisyyttä eri hankkeitten osalta. Uhusiano ajatus oli kaatua alkutekijöihinsä sisäisten ristiriitojen takia. Tässä vaiheessa Seppäset vetäytyivät ja Heli Pimenoff otti vetovastuun Uhusianon puheenjohtajana ja Seppäset keskittyivät omaan kouluhankkeeseen Kigurunyemben alueella. Suurin osa Morogorossa toimivista järjestöistä tulivat Uhusianon jäseniksi.
Koordinaatiosta Tansaniassa Morogorossa hoiti Heriel Kitururu. Hän huolehti suhteista viranomaisiin ja valmisteli vierailuohjelmia Morogoroon tuleville suomalaisille. Uhusiano sen alkutaipaleella oli varsin riippuvainen hänen avustaan.
Järjestöjen välinen koordinaatio oli varsin riippuvaisia vuosittain järjestettävistä Morogoro-seminaareista. Seminaarit järjestettiin yleensä Suomessa, Viittakiven opistolla. Paikalle oli kutsuttu aina myös ulkoministeriön ja Kepan edustajia sekä vieraita suoraan Morogorosta. Suomalainen luonto, sauna ja innokkaat ihmiset tekivät seminaarit mukaviksi yhdessäolotilaisuuksiksi.
Kokemusten vaihto ja uusien hankkeiden suunnittelu oli tärkeä osa Morogoro-seminaarien ohjelmaa. Valaisevien alustusten pohjalta saatiin lisää tietoa toimintaympäristön muutoksista ja suomalaisten roolista. Uhusianon hallitus päätti julkaista swahili-suomi-swahili-sanakirjan.
Kepa tulee mukaan
Kepalta toivottiin panostusta Tansaniaan. Toiminnan tueksi tarvittiin tutkittua tietoa ja parempaa järjestäytymistä, jotta suomalaisten pienillä hankkeilla olisi mitään todellista merkitystä Morogoron asukkaille.
Vuonna 1997 Kepan hallitus päätti kokeilla kahden yhteystoimitsijan lähettämistä Tansaniaan. Toisen toimipaikkana oli Dar es Salaam ja toisen työpaikka oli Morogoro. Morogoron toimipisteen tehtävänä aluksi oli tarjota Uhusianolle ja sen jäsenille käytännön palveluita ja tukea suomalaisten hanketoimintaa Morogoron alueella. Paikalle palkattiin suomalainen yhteystoimitsija ja hänelle avuksi Heriel Kitururu, jonka tuntemus suomalaisten toimista Morogorossa otettiin näin käyttöön. Toiminta käynnistyi erittäin pienellä budjetilla, joka rajoitti toiminnan kehittämistä. Dar es Salaamissa olevan yhteystoimitsijan työ keskittyi lähinnä kehityspolitiikan seuraamiseen ja järjestöjen palvelut olivat toissijaisia.
Tansanian hallitus oli valmistelemassa suhtautumistaan kansalaisyhteiskuntaan. Vuonna 1997 keskustelu suuntaviivoista oli kuumimmillaan ja se vuonna 2000 johti kansalaisjärjestöjen toimintaa ohjaavaan lakiin. Tansanialaisia järjestöjä keskusteluissa edusti TANGO, joka tunnettiin riippumattomana järjestöjen kattojärjestönä. Kepa Tansanian ja TANGO:n suhteet olivat läheiset ja Dar es Salaamin Kepan toimipiste oli TANGO:n toimiston yhteydessä.
Dar es Salaamin yhteystoimitsijan työsuhteen päättyminen johti Kepan Tansanian toimintojen keskittämiseen Morogoroon. Tansanian hallituksen kanssa tehtiin niin sanottu Protocol Agreement ja sitten aikanaan saatiin Kepan Tansania-toimisto rekisteröityä Tansaniassa. Näin Kepasta tuli omien jäsenjärjestöjensä laillinen edustaja. Tämä oli nähtävä erittäin suurena etuna etenkin pienille järjestöille, jotka olivat aktiivisia esimerkiksi juuri Morogorossa, jossa järjestöjä oli yli kymmenen pienellä alueella.
TANGO:n yhtenä tavoitteena oli vahvistaa yhteydenpitoa maakuntiin. Tuohon aikaan perustettiin useita alueellisia kattojärjestöjä. Morogoroon perustettiin Union of Non-Governmental Organization (UNGO). Ajankohdat Kepan toiminnan käynnistymiselle Morogorossa ja UNGO:n toiminnan aloittaminen olivat siis seurausta toisistaan riippumattomista tekijöistä. Kepan näkemys oli, että UNGO on luonnollinen kumppani suomalaisten Uhusianolle.
UNGO havitteli pysyvää kumppanuutta Kepan kanssa. Kepa ei ollut valmis jatkuvaan läänikohtaiseen yhteistyöhön ja tarjosi vaihtoehdoksi Uhusianoa, jolla oli jo kokemusta Morogoroon liittyvistä kysymyksistä. UNGO tarvitsi kuitenkin tukea välittömästi ja myös sai pientä tukea Kepalta. Uhusianon puheenjohtaja Heli Pimenoff pidettiin ajan tasalla kehityksestä. UNGO:n ensimmäinen johtoryhmä epäonnistui pahasti, mutta uuden johtoryhmän myötä asiat saivat vauhtia. Aikanaan tilanne johti Uhusianon ja UNGO:n väliseen yhteistyösopimukseen sekä yhteisiin hankkeisiin. Vastaavasti KEPA Ja TANGO allekirjoittivat keskinäisen kumppanuussopimuksen vuonna 2002.
Uhusianon ja sen jäsenten toiminta Morogorossa oli yhä iso kysymysmerkki ulkoministeriön kehitysmaaosastolle. Seurauksena oli, että Morogoroon lähetettiin virkailija selvittämään asioita. Kepa Tansania ja Uhusiano olivat vahvasti mukana seurantamatkalla. Yhtenä tärkeimmistä johtopäätöksistä oli, että valtion verorahoja ei voida siirtää yksityisiltä henkilöiltä henkilöille. Syntyi tarve perustaa hankkeiden ympärille järjestöjä ja sopimukset piti saada järjestöjen väliseksi. Samalla tuli selväksi, että suomalaisten kumppanit eivät kunnolla ymmärtäneet hanketuen perusteita.
Uhusiano käynnisti koulutusta joissa kumppaneita opastettiin kirjanpidossa ja hankesuunnittelussa (Log Frame). Tavoitteena oli saada paikalliset kumppanit ymmärtämään suomalaisen hanketoiminnan rahoituksen ehdot ja perusteet. Samalla saatiin toimintoja paremmin organisoitua ja parempia tuloksia. Iso koulutustapahtuma oli UNGO:n ja Uhusianon yhteinen Morogoro- seminaari, joka pidettiin Morogorossa. Morogoroon oli tullut useita suomalaisten järjestöjen edustajaa. Koulutus keskittyi pitkälti Tiina Kontisen tutkimukseen, joka käsitteli suomalaisten järjestöjen kehitysyhteistyötä Morogorossa.
Seminaari vahvisti Uhusianon ja UNGO:n välistä kumppanuutta, jonka seurauksena alkoi kymmenvuotinen taival, jonka merkittävin saavutus on Morogoron resurssikeskus. Uhusianon ja UNGO:n välinen yhteistyö tuli myös entistä tärkeämmäksi. Se johtui Kepan päätöksestä siirtyä Dar es Salamiin ja keskittyä lähinnä kehityspolitiikan seurantaan ja koulutukseen. Tämä päätös vaikutti suoraan UNGO:n toimintakykyyn ja rahoitukseen, jota ei onnistuttu korvaamaan Uhusianon toimesta.
Suomalaiset järjestöt
Iisalmen Nuorison Tuki/Kehypaja
- Tushikamane (1985–1996)
- Tungi Ecological Housing Project
- MOECO
- Songambele Vocational training centre
Äetsän seudun kehitysmaaseura
- Homboza
- Koulut
- Homboza
Vaasan Kehitysmaaseura
- Sairaalat
- Koulut
- Opettajat
- Erityisopetus, vammaiset
- Kirjasto
- Mehayo
- Kuntaliiton hanke ystävyyskaupunkien välillä (Vaasa/Morogoro)
Åbo Akademi
- Opettajien Koulutuslaitos
Toivala-säätiö
- Puunistutus Morogoroa ympäröiviin kyliin
- Moeco
Leena ja Pertti Seppänen
- Leena Primary school
- SAWA
Toini Niskanen, Kehyapu Ystävät
- Tuki Morogoron orvoille
- POET
Setlementtinuorten liitto / Setlementti liitto
- Kyläkoulujen korjaus
- Opetusohjelmien kehittäminen
- WEETU
- Tanzanian 4H
Hyvinkään kehitysmaayhdistys
- Tuki kehitysvammaisille
- Mehayo
Uhusiano
- Tuki tyttöjen jatkokoulutkseen
- UNGO
- Järjestökoulutus
- Seminaarit
- Sanakirja
Kepa Tanzania 1997–
- Järjestöpalvelut
- Logistiikka
ETVO (Etelän vapaaehtoisohjelma)
- Vapaaehtoistyö suomalaisten hankkeissa Morogorossa
- Uhusianon henkilöjäsenet
Msingi-seura
- Koulutus (Singida)
- Rakentaminen
—Leo Söderqvist, Kepan ensimmäinen yhteystoimitsija Morogorossa.